(this time in Finnish only)

Seitsemän kuukautta ja kolme päivää on vierähtänyt edellisestä postauksestani täällä. Se keväältä 2020 koronasulkujen vuoksi maaliskuulle 2021 siirtynyt näyttelynikin Galleria Harmajassa Oulussa on ollut ja mennyt jo. Eilen kävin sen purkamassa.

Näyttelyn tekoprosessi viime syksynä ja kuluvan vuoden alkukuukausina oli tiivis ja intensiivinen niin, ettei minulla sen kuluessa ollut tarvetta – enkä ehkä olisi voinutkaan – sitä ajantasaisesti avata ulospäin. Näyttelyn maalauksiin ja näyttelyyn kirjoittamaani tekstiin taisi tiivistyä senhetkinen oleellinen. 

Näyttely sai nimekseen KUINKA MANTEREET MUOTOUTUVAT. Kotisivuiltani löytyy tuoreita teoskuvia ja näyttelyteksti englanniksi. Olkoon teksti suomeksi tässä:

Olen maalannut pääasiassa paperille jo monta vuotta. Kenties kaikki lähti liikkeelle paperin ei-esinemäisestä keveydestä ja helposti pakattavasta logistisesta kätevyydestä, mutta vähitellen noiden ominaisuuksien ohitse on noussut paperin oma notkeasti kolmiulotteiseksikin muuntuva luonne. Rypistyä, taittua, rullautua, oieta… Monesti paperi taipumuksineen saa vaikuttaa myös maalaustyöni kulkuun.

Minua on kiinnostanut myös paperiarkin olemus sivuna, ja se, että arkki luonnostaan on osa jotain laajempaa kokonaisuutta: pinoa, kirjaa, arkistoa. Olen maalannut useita kaksipuolisia teoksia. Ajattelen, että silloinkin, kun teoksen toinen puoli on näkymättömissä, on teoksessa jollakin tavalla mukana liike ja idea arkin kääntämisestä. Maalaus ilmenee siis myös toisin kuin yhtenä seinälle ripustettavana staattisena kappaleena.

Käytän paljon kirkkaita perusvärejä, niitä, joita voi kutsua nimillä sininen, keltainen, punainen. Puhtaiden värien näkeminen ilahduttaa minua – tuntuu kuin ne pesisivät silmät ja mielenkin puhtaaksi. Kuvan ja maalauksen värit ovat minulle eri asia kuin ympäröivän todellisuuden ominaisvärien realismi. Toisaalta pidän myös vähän epäilyttävistä väriyhdistelmistä. Sellaisista, joista ei ihan voi sanoa, ovatko ne hyviä vai kenties aivan kamalia. Liian tyylikäs ei tarvitse olla.

Pelkistyneissä, melko abstrakteissa teoksissani käsittelen usein paikkaan ja tilaan liittyviä havaintoja ja muistoja. Viime aikojen teokseni ovat jonkinlaisia hahmotelmia kaupunkitilasta tai planeetasta sekä olemassaolon kokemuksesta näissä paikoissa ja niihin peilaten. Monella maalauksella on karttamainen hahmo.

Joihinkin teoksiin on jälkensä jättänyt myös tämä poikkeuksellinen aika, jossa eristäytyminen on jokapäiväistä ja julkisten pintojen koskettaminenkin voi arveluttaa.

Näyttelyn ripustuksessa menneisyydelläkin on osansa: Yksi lapsuuteni jännittävä paikka oli rei’itetyllä kovalevyllä akustoitu pieni huone, melkein komero, jonka seinät oli verhoiltu julisteilla. (Joukossa oli muun muassa erityisen hienoja puolalaisia ja yksi puna-sininen valokuvapohjainen Áilu Valkeapää.) Tuo paikka on varmasti vaikuttanut visuaalisiin ihanteisiini. Edelleen tykkään paperisista jutuista, paperin tunnusta, ja näyttelyni ripustuksessa se näkyy.

_

Mutta nyt kohti tulevia. Ihan pian jo, kesäkuun puolessa välissä, avautuu kolmas Pikinen Poloku -ympäristötaidenäyttelymme Oulun Pikisaaressa ja siitä viikon päästä nelihenkisen Täyttymys-työryhmämme yhteinen näyttely Pirkolan pottuhallissa Tyrnävällä. Ehkäpä näistä voisi tihkua jotain väliaikatietoja tekovaiheenkin aikana…